Tänäänkin olen äiti

Äitienpäivä meni eilen. Kukat ovat vielä pöydällä, yksi kotona asuvilta lapsilta ja toinen kukkalähetyksenä Jillianilta Kanadasta. Oven pielessa kukkaköynnös isältäni. Kävimme iltakahveella äitini luona. Lapset ovat halanneet ja toivottaneet hyvää äitienpäivää hymyssä suin. Tänäänkin he sanoivat huomenta. Koska tänäänkin olen äiti. 

Ja oikeastaan juuri tänään ajattelen äitiyttä ehkä kaikkein eniten. Koska äitiys ei ole yksi päivä vuodessa. Se on kaikki ne tavalliset päivät siinä välissä. Tänäänkin joku tarvitsi syliä. Tänäänkin joku kertoi innoissaan omista jutustaan. Tänäänkin joku katsoo minua silmiin ja peilaa maailmaa minun kauttani. Ja juuri siksi olen vuosien aikana ymmärtänyt yhden tärkeän asian:

En ole koskaan pyrkinyt täydelliseksi äidiksi. Olen pyrkinyt esimerkilliseksi äidiksi.

En sellaiseksi, joka tekee kaiken oikein tai täydellisesti. Vaan sellaiseksi, joka pyrkii kuuntelemaan itseään itseään rehellisesti. Sellaiseksi, joka uskaltaa olla ihminen myös lastensa edessä. Äiti, joka tekee virheitä, oppii niistä ja yrittää uudelleen. Ja joku kerta onnistuu. Äiti, joka tekee "noloja asioita". Äiti, joka heittäytyy. Äiti, joka tekee töitä. Äiti, joka miettii ja pohtii. Äiti, jolla ei ole ihan kaikki ruuvit aina nupissa. Koska lapset katsovat enemmän kuin kuuntelevat. Ne tuntevat enemmän kuin mitään muuta.

Ne näkevät:
miten puhun itselleni,
miten huolehdin itsestäni,
miten kannan itseäni elämässä.

Ja kaikki se heijastuu myös siihen, miten kohtaan muita ihmisiä ja heidät. 

En ole juurikaan kokenut riittämättömyyden tunnetta äitiydessä. En muista koskaan miettineeni "Olenko riittävä lapsilleni?" 

Miksi? 

Koska jos koen etten jotakin osaa, ymmärrä tai minulla ei ole tarvittavia työkaluja, niin olen kääntynyt jonkun toisen, viisaamman äidin tai kenen tahansa puoleen. Minulla itselläni on ollut ja on edelleen useita upeita naisia (osa äitejä, osa ei) ja miehiä vahvasti elämässäni mukana. Sitä samaa tahdon lapsilleni. Että he saavat tutustua ja ystävyystyä upeitten ihmisten kanssa, joilta saavat sitä tukea, neuvoa ja inspiraatiota, jota he tarvitsevat. Ei minulla tarvitse tai pysty edes olemaan kaikkia vastauksia ja teen kaikkeni sen eteen, että lapsillani on niitä ihmisiä ympärillä, joilla on vastauksia ja inspiraatiota heille.

Pienenä unelmoin olevani opettaja. Ja nyt olen, omille lapsilleni kotiopettajatar. Ja uskon, että me kaikki äidit olemme. Halusimme tai emme. Vaikka lapsi kävisi koulua tai olisi kotikoulussa, elämä itsessään opettaa koko ajan. Ehkä juuri siksi kotikoulu on antanut meille niin paljon. Ei pelkästään oppimista kirjoista, vaan yhteistä aikaa, muistoja ja läsnäoloa.

Ja aika… Se on asia, jota ei koskaan saa takaisin. Kaikkea muuta elämässä voi saada lisää. Rahaa voi tehdä lisää. Tavaroita voi ostaa lisää. Mutta yhdessä elettyjä hetkiä ei saa takaisin koskaan. Siksi meidän elämässä seikkailu ei ole ollut jokin erillinen asia arjen ulkopuolella. Se on ollut osa meidän arkea. Yhdessäolo ei ole vain odotettu viikonloppu tai lomamatka. Se on hetkiä keskellä vuoden aurinkoisinta tai tuulisinta päivää.

Ja samalla kun annan lapsilleni kaiken sen, mitä minulla juuri sillä hetkellä on annettavaa, olen oppinut antamaan myös itselleni. Koska yksi tärkeimmistä asioista, jonka haluan lapsilleni näyttää, on tämä:

Itsestä huolehtiminen ei ole itsekkyyttä.

Kun äiti voi hyvin, koko perhe voi paremmin. Haluan heidän näkevän, että omasta hyvinvoinnista saa pitää huolta. Että elämä ei ole vain selviytymistä varten. Että ei tarvitse vain pärjätä elämässä, vaan elää sitä. Nyt kun lapset ovat eri ikäisiä, osa vielä pieniä ja osa jo aikuisuuden kynnyksellä, huomaan tämän entistä vahvemmin. Mikään muu ei ole tärkeämpää kuin olla oma itsensä äitinä.

Muistan joskus ajatelleeni, etten ehkä ole "hyvä äiti", koska en ollut se mielikuva, joka minulla oli äitiydestä. Ei ollut pullantuoksuista täydellisyyttä tai tietynlaista roolia. Sitten joskus ymmärsin jotain tärkeää. Minä saan olla juuri tällainen äiti.

Tällainen, joka innostuu helposti. Joka heittäytyy. Joka unelmoi isosti. Joka välillä lentää vähän liian korkeallakin, mutta pitää silti jalat maassa. Ja juuri sitä haluan lapsillenikin antaa.

Uskoa siihen, että elämässä saa unelmoida. Saa rakentaa pilvilinnoja ja elää niissä. Saa tavoitella asioita, jotka tuntuvat merkityksellisiltä.

Ei minun unelmiani. Vaan heidän omiaan.

Ja tiedättekö mikä on yksi hienoimmista asioista äitiydessä?

Se hetki, kun näkee lasten silmien syttyvän. Kun he puhuvat asioista, jotka ovat heille tärkeitä. Kun he löytävät oman juttunsa. Ne asiat voivat olla täysin erilaisia kuin minun omani tai joskus hyvin samanlaisia.

Mutta tunne on aina sama.

Ylpeys. Ilo. Rakkaus.

Äitiys on yksi elämän suurimmista lahjoista. Ja yksi ajatus on kulkenut mukanani vuosia: Kun antaa kaikkensa siihen hetkeen, jossa juuri nyt on niillä voimavaroilla, lahjoilla ja olemisella — myös äitinä — ei tarvitse myöhemmin katsoa elämää taaksepäin ajatellen "olisipa pitänyt". Ei tarvitse odottaa "sitten kun". Koska elämä tapahtuu tässä.

Tässä aamussa. Tässä halauksessa. Tässä yhteisessä hetkessä.

Ja tänäänkin minä olen äiti. 🤍